Ihmisen evoluutio

Kun Raymond Dart vuonna 1924 löysi ”Tautungin lapseksi” ristityn ensimmäisen Australopithecus africanuksen ”eteläinen apinaihminen” hän oli todellakin todistamassa ihmiskunnan esihistorian aamunkoittoa. Sittemmin paleantropologit, perinnöllisyystieteilijät ja molekyylibiologit ovat käyttäneet fossiileja ja DNA-jaksoja määrittääkseen paikkamme elämän puussa.

Vuonna 1974 Donald Johanson löysi Lucyn, 3,2milj. vuotta sitten eläneen naisen luurangon, joka kuului uuteen lajiin Australopithecus afarensikseen. Lucy oli 20-30 ikävuoden välissä, noin 107 cm pitkä ja painoi 26 kg. Hän käveli kahdella jalalla.

Lucy on juuri niin hyvä apinoiden ja ihmisen välinen siirtymämuoto kuin toivoa saattaa. Kaulasta ylöspäin Lucy muistuttaa apinaa. Keskiosa on ihmisen ja apinan piirteiden sekoitus, vyötäröstä alaspäin Lucy on lähes nykyihmisen kaltainen. Löytö kertoo ratkaisevan seikan evoluutiostamme: pystyasentomme kehittyi kauan ennen isokokoisia aivojamme. Löytö on ristiriidassa tavanomaisen käsityksen kanssa, että aivot kehittyivät ensin.

ihmisen evoluutio

Tosiasia on, että erkanimme simpanssien esi-isästä Keski- tai Itä-Afrikassa noin seitsemän miljoonaa vuotta sitten, ja että kulku kahdella jalalla kehittyi kauan ennen isokokoisten aivojen kehittymistä. Tiedämme, että homininojen kehityksessä on pitkiä ajanjaksoja, jolloin useampi homininalaji on elänyt samanaikaisesti ja joskus myös samassa paikassa. Ottaen huomioon, että ihmispopulaatioiden koko on pieni ja että fossiilijäänteiden syntyminen niistä on epätodennäköistä, on hämmästyttävää, että olemassa oleva jäänteistö on niinkin hyvä kuin se on.

Mikä sai ihmisen evoluution aikaan? Kuivuus oli huomattavin ympäristömuutos Itä- ja Keski-Afrikassa ajanjaksolla, jonka alkupiste on 10 milj. v ja päätepiste 3 milj. v. Tänä homininojen kehityksen kannalta ratkaisevana ajanjaksona ilmasto muuttui asteittain kuivemmaksi ja kuivuus ja runsaat sateet vaihtelivat epäsäännöllisesti. Kuivien jaksojen aikana sademetsät väistyivät avonaisemman maastomuodostuksen, savannien, ruohoaavikoiden, harvojen metsien ja jopa autiomaapensaikkojen tieltä. Tällä näyttämöllä näyteltiin inhimillisen evoluution ensimmäinen näytös jolloin ihmisen esi-isä siirtyi kahdella jalalla kulkijaksi.

ihmisen evoluutiota

Geneettisesti tarkastellen ihmiset ovat huomattavan yhdenmukaista sakkia. Juuri näin asian pitäisikin olla, jos nykyihminen lähti Afrikasta 60 000 tai 100 000 vuotta sitten. Geneettisten erojen syntymiselle on ollut vähän aikaa, vaikka olemmekin levinneet maailman kaikille kolkille ja hajonneet etäällä toisistaan oleviksi populaatioiksi, jotka aina näihin päiviin asti ovat olleet toisistaan geneettisesti eristäytyneitä.



Jos lapsi adoptoidaan kehittymättömästä osasta maailmaa, hän oppii mainiosti elämään modernissa yhteiskunnassa. Tämä vähintäänkin viittaa siihen, että rodulla ei ole suurta sisäsyntyistä vaikutusta käyttäytymiseen. Ihmisrodut ovat liian nuoria, jotta niiden välille olisi ehtinyt kehittyä merkittäviä eroja älykkyyden tai käyttäytymisen suhteen.

Jos lähtökohdaksi otetaan sivilisaation alku noin 4000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, jolloin oli olemassa niin monimutkaisia maatalous- kuin kaupunkiyhteiskuntiakin, on aikaa kulunut vasta 6000 vuotta. Se on vain yksi tuhannesosa siitä ajasta, jolloin ihmiseen johtanut kehityslinja on erkaantunut simpansseista. Karkeasti ottaen 250 sivilisoidussa yhteiskunnassa elänyttä sukupolvea on kuin kuorrutus kakussa, jonka perusta on 300 000 sukupolvea, jotka ovat eläneet pienissä ryhmissä metsästäen ja keräillen. Luonnonvalinnalla on ollut ikuisuus aikaa saada meidät sopeutumaan sellaiseen elämäntapaan.



Löydetyt ihmisfossiilit yhdistettynä ihmistä koskevan perinnöllisyystieteen viimeisimpiin löytöihin todistavat siis, että olemme kehityskulun tuottamia nisäkkäitä, ylpeitä ja varsin ansiokkaita sellaisia, mutta joka tapauksessa nisäkkäitä, jotka ovat tulosta niistä samoista prosesseista, jotka ovat muuttaneet kaikkea elävää viimeisten vuosimiljardien aikana. Vaikka olemme muuttuneet paljon varhaisista apinoista, alkuperämme paistaa meistä silti.

Kuten on laita kaikkien muidenkin lajien, emme ole evoluution lopputuote, vaan kehityksemme jatkuu, vaikka geneettinen edistyksemme voikin olla hidasta.

Tähän tyyliin kuvaa ihmisen evoluutiota Jerry A. Coyne kirjassaan Miksi evoluutio on totta.

Evoluutio

Nykyaikainen evoluutioteoria voidaan esittää yhdellä virkkeellä. Elämä maapallolla kehittyi asteittain yli 3,5 miljardia vuotta sitten alkaen yhdestä alkukantaisesta lajista – ehkä itseään kopioivasta molekyylistä – joka ajan mittaan ja yleensä (joskaan ei aina) luonnonvalinnan ohjauksella levisi ja kehittyi moneksi uudeksi ja erilaiseksi lajiksi. Kun yllä olevaa eritellään, havaitaan sen koostuvan kuudesta osasta: evoluutiosta, asteittaisuudesta, lajiutumisesta, yhteisistä sukujuurista, luonnonvalinnasta ja ei valikoivasta evoluutiomekanismista.

Vedestä maalle nouseminen

Evoluutio tarkoittaa sitä, että ajan myötä lajit kokevat geneettisiä muutoksia. Sukupolvien kuluessa lajit voivat kehittyä joksikin aivan muuksi. Noiden muutosten perustana ovat mutaatiosta johtuvat muutokset DNA:ssa. Nykyiset eläin- ja kasvilajit eivät siis olleet olemassa menneisyydessä, vaan ne polveutuvat aiemmista lajeista. Esimerkiksi ihmiset polveutuvat apinan kaltaisista olennoista, jotka eivät kuitenkaan olleet täsmälleen samankaltaisia kuin nykyiset apinat. Vaikka lajit kehittyvät, ne eivät kehity samassa suhteessa. Jotkin lajit eivät ole kehittyneet juuri lainkaan ja jotkin ovat kehittyneet hyvin nopeasti.

Evoluutioteorian toinen osa on ajatus asteittaisuudesta. Sellaisiin olennaisiin kehitysopillisiin muutoksiin, kuten lintujen kehittymiseen matelijoista, kuluu useita sukupolvia. Nisäkkäitä matelijoista erottavien piirteiden (esimerkiksi hampaiden ja leukaluiden) kehitys ei tapahdu muutamien sukupolvien aikana, vaan siihen vaaditaan tavallisesti tuhansia – jopa miljoonia – sukupolvia.

On huomionarvoista, että vaikka elollisia lajeja on monia, kaikissa meistä – sinussa, minussa, elefantissa ja ruukkukaktuksessa – on joitain yhteisiä perustavanlaatuisia piirteitä. Tällaisia ovat ne biokemialliset reitit, joita käytämme tuottaaksemme energiaa, tavanomainen nelikirjaiminen DNA-koodimme ja tapa, jolla tämä koodi luetaan ja käännetään proteiineiksi. Kaikki lajit juontuvat siis yhteisestä esi-isästä, jolla oli nuo piirteet ja joka siirsi ne jälkeläisilleen. Mutta jos evoluutio tarkoittaisi vain vähittäistä lajinsisäistä muutosta, olisi olemassa vain yksi laji, ensimmäisen lajin erittäin korkealle kehittynyt jälkeläinen. On kuitenkin olemassa monia lajeja, planeettaamme asuttaa yli kymmenen miljoonaa lajia.

Mitä tapahtuu, kun kantamuoto jakautuu kahdeksi erilliseksi lajiksi. Ei mitään ihmeellistä. Lajiutuminen merkitsee yksinkertaisesti eri ryhmien kehittymistä. Ne eivät voi risteytyä, ryhmät eivät siis voi vaihtaa geenejä. Jos olisimme olleet paikalla silloin, kun tuo yhteinen kantamuoto alkoi jakaantua, olisimme todennäköisesti nähneet vain kaksi saman lajin populaatiota, jotka olisivat eläneet todennäköisesti eri paikoissa ja jotka olisivat alkaneet erota hienoisesti toisistaan. Pitkän ajanjakson aikana nämä erot olisivat suurentuneet asteittain. Vaikka lajiutuminen on hidasta, sitä tapahtuu pitkien ajanjaksojen aikana riittävästi.

On järkeenkäypää, että jos elämä muodostaa puun niin, että kaikki lajit ovat lähtöisin samasta rungosta, on silloin olemassa yhteinen alkuperä kullekin haaraumaparille (lajille). Alkuperä voidaan löytää seuraamalla kutakin oksaa taaksepäin niin kauan, että ne leikkaavat yhteisessä haaraumakohdassa. Läheistä sukua olevilla lajeilla, ihmisilläkin, on yhteinen esi-isä, joka on elänyt suhteellisen vastikään. Niinpä ajatus yhteisestä kantamuodosta – darwinismin neljäs opinkappale – on lajiutumisen kääntöpuoli. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että voimme aina palata fossiilien ja DNA-jaksojen avulla ajassa taaksepäin ja löytää alkumuotoja, joista jälkeläiset polveutuvat.

Selkärankaisten kehitys

Viides evoluutioteorian osa on se, mitä Darwin selvästi piti vahvimpana älyllisenä saavutuksenaan: ajatus luonnonvalinnasta. Luonnonvalinta oli se osa evoluutioteoriaa, jota pidettiin Darwinin päivinä kaikkein vallankumouksellisimpana, ja se hämmentää yhä monia. Luonnonvalinta selittää ilmeisen tarkoituksenmukaisuuden luonnossa puhtaasti materialistisena prosessina, joka ei edellytä minkäänlaista yliluonnollista ohjausta.

Luonnonvalinnan idea on helppo ymmärtää. Mikäli jonkin lajin yksilöt eroavat toisistaan geneettisesti ja jotkin noista eroista vaikuttavat yksilön kykyyn selvitä ja lisääntyä ympäristössään, ”hyvät” geenit johtavat seuraavassa sukupolvessa todennäköisimmin selviytymiseen ja suurempaan jälkeläisten määrään ja kopioituvat sen ansiosta suuremmassa määrin kuin ne ”ei niin hyvät” geenit. Lajit sopeutuvat yhä paremmin ympäristöönsä sitä mukaa kun suotuisia mutaatioita ilmaantuu, ja ne leviävät populaatiossa ”vahingollisten” karsiutuessa. Tämä prosessi tuottaa lopulta organismeja, jotka ovat hyvin sopeutuneita ympäristöönsä ja elämäntapaansa.

Prosessi on hyvin yksinkertainen. Se vaatii vain, että lajien yksilöiden geeneissä on eroja, jotka vaikuttavat niiden kykyyn selviytyä ja lisääntyä ympäristössään. Näistä lähtökohdista luonnonvalinta – evoluutio – on väistämätön. Kaikki tähän mennessä tutkitut lajit ovat täyttäneet tämän vaatimuksen.

Mutaatiot merkitsevät muutosta piirteissä, jotka jo ovat olemassa; tuskin koskaan käy niin, että mutaatiot loisivat aivan uusia piirteitä. Näin ollen evoluution on rakennettava uusia lajeja kantamuodon pohjalta. Jokainen muutos on tehtävä niin, että eliö pysyy elinkelpoisena koko ajan.

Lopuksi muutkin prosessit kuin luonnonvalinta saattavat aiheuttaa evoluutiota. Tärkein näistä on silkka sattumanvarainen muutos geenien välisissä suhteissa, mikä johtuu siitä seikasta, että eri suvuilla on eri määrä jälkeläisiä. Geneettisellä ajelehtimisella on osansa pienissä populaatioissa, ja se todennäköisesti selittää eräät DNA:n piirteet, jotka eivät edesauta sopeutumista.



Evoluutioteoria on kattavasti dokumentoitu joukko periaatteita, jotka esittävät miksi evoluutiota tapahtuu ja kuinka se tapahtuu. Jokainen tosiasia, joka jotenkin liittyy evoluutioon, vahvistaa sen todenperäisyyttä. Jokainen löytämämme fossiili, jokainen jaksottamamme DNA-molekyyli ja kaikki tutkimamme eliöjärjestelmät tukevat sitä ajatusta, että lajit ovat kehittyneet yhteisistä kantamuodoista. Huolimatta lukemattomista mahdollisista havainnoista, jotka voisivat todistaa evoluution pätemättömäksi, ei yhtäkään sellaista ole tehty. Huolimatta miljoonista erehtymismahdollisuuksista on aina osoittautunut, että evoluutioteoria on oikeassa. Tämän lähemmäksi tieteellistä totuutta ei voi päästä.


Tähän tyyliin kuvaa evoluutioteoriaa Jerry A. Coyne kirjassaan Miksi evoluutio on totta.

Metsästäjä keräilijästä elämysyhteiskuntaan

Ihminen oli ensimmäiset 100 000 vuotta metsästäjä keräilijä, jonka tärkein tehtävä oli ruuan hankinta ja suvun jatkaminen – ihminen liikkui jatkuvasti ruuan perässä.

Ihminen alkoi asettua aloilleen maanviljelyksen alettua 10 000 – 6 000 vuotta sitten. Euroopassa siirtymä maanviljelyyn alkoi 5 000 – 4 000 vuotta sitten.

Seuraava suuri muutos oli teollisuus, joka alkoi 1 700 – 1 800-luvuilla. Tällöin koneet alkoivat vapauttaa ihmisen raskaasta lihastyöstä ja myöhemmin 1 900-luvulla myös kevyemmästä manuaalisesta työstä.

Jälkiteollinen yhteiskunta kehittyi 1960-luvulla, jolloin toimistotyö ohitti tehdastyön ja vauhti kiihtyi ja laajeni tietokoneiden kehittymisen myötä.

Tietoverkkojen ja Internetin kehittyminen 1990-luvulla avasi tien tietoyhteiskuntaan. Nyt kaikki tieto on heti ulottuvillamme ja meidän on vain opeteltava käyttämään sitä.

Kun ihmisen kehityksen kirjoittaa tällä tavalla auki, on helppo nähdä, että ihminen on biologisesti vielä pääosin metsästäjä keräilijä. Sosiaalisesti ihminen on toiminut pienissä ryhmissä, joissa kullakin on oma roolinsa ja asemansa.



Seuraavaksi vaiheeksi useat tutkijat ennakoivat elämyksiin ja tunteisiin perustuvaa ”Elämysyhteiskuntaa”. Olemme jo monelta osin siirtymässä siihen – tekeehän ihminen suurimman osan päätöksistään elämyksiä hakeakseen. Tuotteet pyritään erottamaan toisistaan pääasiassa imagon, mielikuvan avulla.

Sisäinen maailmamme mielikuvineen ja tunteineen on tietenkin ollut aina olemassa. Sen rooli on kuitenkin muuttunut. Sisäinen maailma on eriytynyt ja korostunut, mielikuvat ja tunteet ovat itsenäistyneet.



Tehdastyössä tarvittiin erityistä ammattiosaamista, mutta tietotyössä tilanne jo muuttui. Siellä vaadittavat työtaidot ovat enemmän metataitoja, sellaisia yleisiä taitoja, joita voi käyttää monessa paikassa. Näitä ovat mm. yhteistyö- ja ideointitaidot.

Uudessa elämysyhteiskunnassa oleellisiksi metataidoiksi nousevat Veli-Matti Toivosen ja Marja Koiviston Minätyö kirjan mukaan seuraavat:

Kaikista tärkeimmäksi metataidoksi nousee hyvä suhde itseen, että on sujut itsensä kanssa, siis että itsetunto on kunnossa. Kun tehtävänä on oman identiteetin jatkuva rakentaminen, ihminen tutustuu itseensä eri tavoin kuin ennen. Hän löytää omaa potentiaaliaan, rajoittavia uskomuksiaan, miettii arvojaan ja asettaa tavoitteitaan. Kun hän tutustuu eri puoliinsa ja hyväksyy ne, hän alkaa osata toimia yhä paremmin niiden kanssa. Mitä paremmin hän on sopusoinnussa itsensä kanssa sitä paremmin hän onnistuu muiden metataitojen kanssa.

Toinen metataito on osata mennä tilanteisiin avoimin mielin, ilman ennakkoajatuksia. Kun kykenee läsnäoloon tilanteessa, on helpompi havaita mitä oikeasti tapahtuu. Läsnäolotaidot ovat nykyisin tärkeitä, koska tilanteet muuttuvat nopeasti eikä ennakkoajatteluista ja valmiista malleista ole enää samalla tavalla hyötyä kuin aikaisemmin, hitaasti muuttuvassa maailmassa.

Intuitio on kolmas tarvittavista uusista metataidoista. Kun on sujut itsensä kanssa, intuitioita häiritseviä tunnereaktioita, lukkoon menemistä ja tilanteeseen kuulumattomien tunteiden aktivoitumista, tapahtuu vähemmän. On helpompi kuunnella intuitiota, sisäistä viisauttaan.

Elämää sirkuksessa

 

Luonnontilassa elävät kirput osaavat hypätä valtavan pitkälle. Väitetään, että koulutetut kirput oppivat pysymään kurissa niin, että ne laitetaan ensin kannelliseen laatikkoon. Hakattuaan kirjaimellisesti riittävän pitkään päätään seinään kirput antavat periksi ja säätävät hyppykorkeutensa niin, ettei pää kolahda kattoon.

Kun kansi sitten poistetaan, yksikään kirppu ei hyppää ulos laatikosta takaisin vapauteen. Ne ovat oppineet, ettei tätä korkeammalle kannata hypätä. Ei siitä kuitenkaan mitään tule. Tällaisella avauksella ajattelun ammattilainen herätteli ajatuksia. Minulle nousi seuraavia ajatuksia.


Kirput oppivat, eli mallintavat maailmaansa. Sen seurauksena ne oppivat, että heidän maailmansa loppuu kattoon – eikä tämä oppi poistu sillä, että kansi poistetaan, kerran opittu säilyy muistissa.

ei kirppuja, mutta jotain pieniä puuhastajia omassa maailmassaan

Aivan samalla tavalla ihminen oppii ja mallintaa maailmaansa. Pienellä lapsella ei ole rajoituksia mutta hyvin nopeasti ympäristö opettaa niitä. Laittaa lapseen laatikkoon, jossa vain tietyt asiat ja teot ovat mahdollisia, onnistuvat. Tällä oppimismekanismilla syntyy meille esimerkiksi itsetunto. Oma käsitys siitä millainen on ja mihin pystyy.



Kun sitten aikuisena laatikko puretaan ja ihminen lähtee maailmalle, hänellä kirppujen tavoin säilyy uskomus, malli siitä, että samat rajat ovat yhä voimassa. Kirpuista en tiedä, mutta meillä ihmisillä on mahdollisuus muuttaa uskomuksiamme, mallejamme. Meille on opetettu liian paljon sitä, että itsetunto, luonne, tapa toimia, tapa ajatella, vaikka mikä on pysyvää – ja niin me pysymme kuvitellussa laatikossamme, vaikka maailma ulkopuolella on avoin myös meille.



Ihminen on kirpun tavoin biologisesti rakentunut niin, että opittu säilyy kunnes tulee tarve, pakko muuttaa opittua. Opitun säilymisen mekanismi on vain niin voimakas, että kirpun tavoin emme ota vastaa opitusta poikkeavaa informaatiota, emme havaitse, hyväksy sitä lainkaan - siksi emme muuta mallejamme. Nykyisessä nopeasti muuttuvassa maailmassa nämä hyvin toimineet ikivanhat taidot ovat vaikeuksissa.


Malleja saa ja voi muuttaa, vaikkei se siltä tunnu.

Kuinka rationaalinen ihminen on?

Lauri Järvilehto esitti blogissaan ajattelun ammattilainen kysymyksen, voiko ihmistä pitää pääsääntöisesti rationaalisena päätöksentekijänä tieteellisesti? Tämä herätti minussa seuraavanlaisia ajatuksia.

Ihminen on rakentunut fysiologisesti ja psykologisesti, tavoittelemaan ”omaa parastaan”, onnea, menestystä miksi sitä haluaa nimittää. Ihmisen automaattinen mieli pyrkii aina yksilön parhaaseen. Automaattisen mielen toimintaa ihmisen parhaaksi ohjaa aivoissa sinne rakentuneet mallit maailmasta ja hyvistä toimintatavoista sekä ihmisen tavoitteet, toiveet, ajatukset ja uskomukset siitä, mistä tämä ihmisen paras oikein löytyy.

Kun ihminen sitten aina hakee omaa parastaan, jopa niin voimakkaasti, että sitä varten on rakentunut hieno automatiikka, eikö ihminen sitten olekaan rationaalinen. Kyllä meistä ihmisistä, jokaisesta omasta maailmastaan katsottuna näyttää kovasti siltä, että juuri me itse toimimme kovin rationaalisesti. Haemme aina omaa parastamme – mitä kukin meistä sillä tarkoittaakin.

On helppo nähdä, että tämä tunne rationaalisuudesta on aivan samanlainen kuin aikoinaan oli tunne maapallosta litteänä pannukakkuna, eikö se selvästi tunnu sellaiselta, tai uskomus siitä, että maapallo on maailmankaikkeuden keskipiste, jonka ympärillä muut kappaleet liikkuvat. Tuntemukset ovat tosia ihmiselle niin kauan kun niitä ei onnistuta todistamaan harhoiksi. Ihminen tarkkailee maailmaa omasta maailmastaan käsin, hän on samalla sekä tarkkailija, että maailman rakentaja.

Miksi sitten tämän automaattisen (rationaalisen) toiminnan seurauksena syntyy täysin epärationaalisia tekoja, jopa ihmisen omasta maailmasta katsottuna. Vaikka automaattinen mieli on erinomainen työkalu – ei automaattinen mieli ole täydellinen. Automaattinen mieli toimii salamannopeasti, se ehdottaa heti ratkaisua sinulle, sen tehtävä ei ole miettiä, pohtia, harkita – se on pitkän evoluution tuloksena hyvin nopea ja tehokas. On paljon muitakin ongelmia. Ihmisen malli maailmasta, siitä tilanteesta, missä kulloinkin on päätöstä tehdessään, voi olla kovasti ristiriidassa todellisen tilanteen kanssa. Myös sopivan toimintamallin valinta epäonnistuu monesta syystä. Puhumattakaan siitä, että palkinnon – siis tavoitteen asemaan voi hetkellisesti nousta, mikä tahansa asia, jonka ihminen juuri sillä hetkellä uskoo olevan omaksi parhaakseen.

Ihmisen ”rationaalinen” pyrkimys omaan parhaaseensa on niin syvällä, että kun ihminen on tehnyt typeryyden, eli toiminut omaa parastaan vastaan, hänen on pakko selittää toimintansa parhain päin. On hämmästyttävää kuinka paljon resursseja ihminen käyttää oman toimintansa selittämiseen parhain päin itselleen ja muille, enkä tässä nyt puhu poliitikoista vaan tavallisista ihmisistä. Emme voi elää tämän ristiriidan kanssa – se on pakko poistaa selittämällä. Ihminen on automaatti, joka selittää tekonsa rationaalisiksi.

Onko ihminen siis rationaalinen – kulminoituu kysymykseen, mitä tarkoitetaan rationaalisuudella? Jos rationaalisuudella tarkoitetaan jotain, mikä on sukua viisaudelle, järkevyydelle, tietoiselle ajattelulle, tietoiselle läsnäololle tilanteessa, tietoiselle valinnalle, on helppo nähdä, ettei ihminen yleisenä toimijana ole rationaalinen. Jos rationaalisuudella tarkoitetaan ihmisen halua kohti omaa parastaan, automaattista toimintaa, jota me ihmiset usein vieteiksi kutsumme – niin ihminen on rationaalinen.

On vaikea löytää perusteita sille, että ihminen olisi pääasiassa tietoinen, looginen toimija. Itse asiassa kaaosteoria kuvaa paljon paremmin sekä yksittäisen ihmisen että ihmisyhteisöjen toimintaa.

Psykologista harjoittelua

Olen lukenut Tony Dunderfeltin kirjaa Ilon psykologia. Aivan perusasia on huomata ero ikivanhaa perua olevan automaattisen psyykeen ja myöhemmin syntyneen itseohjautuvan psyyken välillä. Automaattisen psyyken perustehtävä on ilmoittaa sinulle, mitä tietty tapahtuma tarkoittaa ja mitä seuraavaksi on järkevää tehdä. Tämä psyykkinen taito luoda salamannopeita tulkintoja ja ehdottaa tiettyä toimintaa, tulee meille nykyihmisille kymmenien tuhansien jopa miljoonienkin vuosien takaa. Automaattinen psyyke toimii kuin tietokone sen mukaan, mitä malleja (ohjelmia) sinne on ladattu.


Itsetuntemuksen tavoitteena on opastaa ihmisiä, että he pystyisivät tarvittaessa siirtämään huomionsa automaattisen psyyken toiminnasta, itse ohjattuun ja tilanneviisaaseen toimintaan. Avainasemassa on taito huomata, milloin psyyken esittämät ehdotukset eivät ole asiallisia ja ajanmukaisia. Ne perustuvat yleensä vanhoihin malleihin eivätkä nykyhetken tilanteen vaatimuksiin.



Tarkastelen tunteita siitä näkökulmasta, että tunteet ovat sinulle signaalijärjestelmä. Negatiivinen tunne ilmoittaa sinulle, että tällä tavalla et saavuta tavoittelemaasi tulevaisuutta, muuta siis suuntaa. Et käytä kykyjäsi tai olet menossa väärään suuntaan. Vastaavasti positiivinen tunne on psyyken antama ilmoitus sinulle, että nyt asiat ovat menossa mielen kannalta oikeaan suuntaan, näytät saavuttavan tavoitteesi.



Negatiivisen tunteen tehtävä on pysäyttää sinut. Koska negatiivinen tunne tuntuu niin pahalta omassa olemuksessa, sen helposti ottaa itseensä. Silloin alkaa puhua tyyliin: ”Ei tästä mitään tule. Kaikki menee pieleen. Aina minä epäonnistun.” Älä kuitenkaan anna ahdistavan olotilan tulla liian negatiiviseksi äläkä syytä itseäsi huonosta olotilasta. Negatiivinen tunne on vain herätetunne siitä, että juuri nyt tällä tavalla edeten asiat eivät näytä sujuvan parhaalla mahdollisella tavalla. Negatiivinen tunne ei ole mikään lopullinen totuus, että asiat todella menevät pieleen – varsinkin jos muutat toimintapaasi kuten negatiivinen tunne ehdottaa.

Huomion siirtämisen taito

kevään ensimmäiset lehdet

Ihmisen vapauden perusta on huomion siirtämisen taito. Vaikka tilanteesi on miten huono tahansa, pystyt aina siirtämää huomiosi johonkin uuteen kohteeseen, sisäiseen tai ulkoiseen, pois koetusta pahasta, vapaasti minne tahansa, jonnekin parempaan. Huomion siirtäminen on hieno inhimillinen perustaito, varsinkin jos sitä käyttää harkiten. Uudessa asiassa tai tuneessa on syytä viipyä niin kauan, että psyyke tuottaa niihin liittyviä uusia innostavia mielleyhtymiä. Näin olet siirtynyt pois pahasta olosta uuteen olotilaan.

Huomion siirtämistä kannattaa harjoitella silloin kun olo ei ole liian huono ja jaksaa harjoitella – nämä taidot ovat tarpeen kun olo on todella kurja.

kevät kukkii, elämä voittaa

Sisäisen puheen hallinta

Suunnitteletko omalla sisäisellä puheellasi epäonnistumista tai pettymystä ja kipua tuottavien tilanteiden jatkumista? Vai puhutko itsellesi menestymistä, mahdollisuuksien hyödyntämisistä ja uusia oivalluksia? Usein ajatellaan, että sisäinen puhe on melko viatonta. Sisäinen puhe ohjaa kuitenkin huomiosi sinne, mitä kohti alat sitten suuntautua.

Oletko huomannut, että sisäistä puhetta ei yleensä ole silloin kun sinulla menee todella hyvin. Kun elät juuri sellaista tapahtumaa, josta pidät ja joka tuottaa sinulle hyvän olon tunteita. Miksi? Sinä olet juuri saavuttanut sen, mitä haluatkin, joten ei ole tarvetta ajattelemalla suunnitella ja hamuta mitään muuta.

Helppo ilon lisäämiskeino on korvata ”mutta”-sana ”ja”-sanalla. Silloin annat psyykellesi luvan sekä nauttia hyvistä asioista että olla rehellinen vaikeuksille.

On todella ihana päivä, mutta kun moni työ on tekemättä. Muuttuu muotoon:

On todella ihana päivä ja sen lisäksi on vielä kaikenlaista tekemistä.

Irti päästämisen taito

Alamme ymmärtää, että kaikki mieleemme ponnahtavat ajatukset ja tunteet eivät ole tärkeitä ja lopullisia totuuksia. Usein psyyke tuottaa perusteettomia ajatuksia ja paniikinomaisia tulkintoja elämästä. Harmiksemme tällaiset ajatukset ja tunteet ovat kuitenkin aika tarttuvia ja toden tuntuisia. Vaatii erityistä irti päästämisen taitoa unohtaa vaikkapa epäonnistuminen töissä tai pettymys ihmissuhteissa.

Irti päästäminen on ”synonyymi” hyväksymiselle ja anteeksiannolle. Turhiksi havaituille mielen sisällöille ei enää anneta huomiota. Niitä tarkastellaan aikansa ja sitten siirretään huomio johonkin rakentavampaan. Irti päästämisessä tunteita ei työnnetä pois, koska silloin ne saavat lisää huomiota ja vain vahvistuvat – niistä vai päästetään irti, niiden annetaan hävitä pois.

Yksi helppo tapa harjoitella irtipäästämistä on seuraava: Purista käsi nyrkkiin ja jännitä koko kehoa. Purista, jännitä ja sitten vapauta. Samalla kun jännität kehoasi, toista mielessäsi, miten vaikeaa sinulla on. Kun avaat jännityksesi ja hengität ulos, anna samalla vaikeiden asioiden etsiä oma tiensä ulos sinusta. Tee harjoitus muutamia kertoja, niin että totut siihen pieneen helpottavaan olotilaan, joka seuraa irti päästämistä.



Ilo ei synny vain siitä, mitä elämä antaa meille, vaan myös siitä, minkälaista elämää me luomme ja minkälaisia kokemuksia tahdomme ylläpitää.