tunne tarttuu

Olen viime päivinä huomannut, kuinka tunne tarttuu väistämättä. Tartuntaa on vaikea välttää, vaikka kuinka yrittäisi.

Olen ollut jo pitkään vanhusten valitusten ja huolien ympäröimänä. Olen uskonut, että pystyn välttämään alakulon, valittamisen ja huolehtimisen tarttumista. Nyt huomaan, että näyttää se tarttuvan kuitenkin.

Jo pitkään jatkunut yleinen alakulo vanhusten kanssa - vanhukset ovat todella surkeita ja valittavat oloansa jatkuvasti. Monilla vanhuksilla valittaminen on tärkein asia elämässä - vaikka asiat ovat kunnossa niin valittamista piisaa. Tuntuu siltä, että vanhusten ongelmista kirjoitetaan ja puhutaan nykyään niin paljon, että vanhukset uskovat, että heidän kuuluu valittaa oloaan. Ei se ole vanhus eikä mikään, joka ei osaa kunnolla valittaa. Ei ole väliä onko aihetta vai ei. Yleisesti näyttää siltä, että ne vanhukset valittavat äänekkäimmin joilla on vähiten valittamisen aihetta. Ne joilla todella on ongelmia eivät jaksa olla koko ajan äänessä - heillä on tarpeeksi tekemistä oikeiden ongelmien kanssa.

Ymmärrän hyvin, että kun ihminen tulee vanhaksi ja havaitsee, että tässäkö tämä elämä nyt on - se tuntuu kurjalta - varsinkin kun siinä vaiheessa havaitsee, että moni sellainen asia on tekemättä, jonka tekemisestä on joskus haaveillut. Toivoisin todella, että ihmiset vähän aikaisemmin uskaltaisivat ajatella, mitä he oikein toivovat ja haluavat elämältä - silloin kun vielä on mahdollista tehdä niitä asioita. Tietenkin tämä edellyttää sitä, että uskaltaa olla itsensä kanssa ja tutustuu itseensä - mikä onkin aika vaikea asia.

Tämä alakulo ja jatkuva valitus, jota olen kuunnellut jo pitkään alkaa vähitellen tarttua minuun ja koko perheeseen. Nyt kun on tullut muitakin ongelmia niin yhdessä niiden vaikkutus näyttää kasaantuvan.

Ajelen vanhalla autolla. Siinä on usein vikoja ja ne aiheuttavat huolta ja rahanmenoa. Nyt on taas kaikenlaista vikaa - öljyvalo vilkkuu jne. Keskusteluja on käyty korjaajien kanssa ja erilaisia toinen toistaan vakavampia vikoja saattaa olla tiedossa. On vaikea tietää, kuka ymmätää asian ja keneen voi luottaa. Olen huomannut kuinka kehoon ja mieleen nousee paljon jännitystä ja tuskaa. Välillä pyrkii nousemaan todella voimakkaita tuskatiloja, sekä fyysisesti että mielen maailmassa.

Meitä meni porakaivossa jotain rikki vajaa kuukausi sitten. Porakaivoa ei kuulemma voi korjata pakkasten aikaan - sanovat korjausmiehet, koska jos vetiset putket nostaa kaivosta ylös ne jäätyvät heti ja sitten ollaan todella liemessä. Tässä sitä on nyt oltu kohta 4 viikkoa ilman vettä. On se vaan kumma miten nykyihminen on riippuvainen tällaisista asioista. Kun vettä ei ole, moni tavallinen asia vaikeutuu aika lailla. Täytyy sanoa, että on tämä jonkinlaista koulutusta tässä elämänkoulussa. Oppii antamaan arvoa tavallisille asioille kun ne puuttuvat. Ei niitä normaalisti huomaa - ne ovat itsestäänselvyyksiä.

Meillä on juokseva vesi, kun isäntä juoksee vesiämpärin kanssa. Onneksi on sentään naapureita, joilta voi hakea vettä - kiitos heille. Tulee mieleen itämainen viisaus. Ennen valaistumista puiden hakkaamista ja veden kantoa. Valaistumisen jälkeen - puiden hakkaamista ja veden kantoa. Ei ole oleellista mitä tekee - vaan se miten tekee ja miltä se tuntuu.

iloinen veikko

Yhtä hyvin kuin alakulo tarttuu - tarttuu myös ilo, riemu, nauru ja onnellisuus. 

Valitse siis, minkä tunteen annat tarttua itseesi ja mitä tunteita itse tartutat muihin. Joskun voi olla järkevää jäädä kotiin huonolla tuulella, eikä tartuttaa sitä kavereihin. Tunne tarttuu vähintää yhtä helposti kun flunssa.

Ymmärrän nyt hyvin sen, miksi itsetunnon kehittämistä ja onnellisuuden löytämistä neuvovassa kirjallisuudessa kehoitetaan välttämään energiasyöppöjen ihmisten seuraa. Vaikeat ihmiset todella tartuttavat huonon tuulen ympäristöönsä ja se leviää hyvin laajalle. Helpoin tapa parantaa oloa on hakeutua sellaisten ihmisten seuraan, jotka säteilevät iloa ja myötätuntoa.

Parempia oppimistuloksia

Malcolm Gladwell kuvaa kirjassaa Kuka menestyy ja miksi? mielenkiintoisen esimerkin koulukeskusteluun, jota meilläkin jatkuvasti käydään.

New York Cityssä avattiin 1990-luvun puolivälissä KIPP Academy-niminen kokeellinen oppilaitos (”Knowledge is Power Program” tieto on valtaa-ohjelma). Koulu kuuluu Etelä-Bronxin koulupiiriin, joka on yksi New York Cityn köyhimmistä asuinalueista. KIPP on yläkoulu, jossa opetetaan vuosiluokkia 5-8. Luokat ovat suuria. Kouluun ei ole pääsykokeita eikä pääsyvaatimuksia, kaikki oppilaat valitaan arvalla ja kaikki Bronxissa asuvat neljäsluokkalaiset saavat hakea kouluun. 99% oppilaista on oikeutettuja ilmaiseen tai tuettuun kouluateriaan. Toisin sanoen nämä lapset ovat niin köyhistä perheistä, että liittovaltio varmistaa heille kunnollisen lounaan. 

KIPP on niittänyt eniten mainetta matematiikan opetuksestaan. Etelä-Bronxissa ainoastaan 16% yläkoulun oppilaista on oman ikäluokkansa tasolla tai yli. KIPPissä sen sijaan monet oppilaat nimeävät matematiikan lempiaineekseen viidennen luokan lopussa. Kahdeksannen luokan loppuun mennessä 84% oppilaista on saavuttanut tai ylittänyt oman ikäluokkansa tason. Toisin sanoen, sekalainen ryhmä satunnaisesti valittuja pienituloisten perheiden lapsia, joiden vanhemmat eivät yleensä ole astuneet jalallaankaan collegeen, pärjäävät matematiikassa pärjäävät matematiikassa yhtä hyvin kuin kultalusikka suussa syntynet rikkaiden lapset.

”Meiltä lähtiessään he ovat ässiä matematiikassa.” sanoo David Levin, joka perusti KIPPin yhdessä Michael Feinbergin kanssa. Koulun menestystä ei kuitenkaan kannata yrittää selittää sen opetussuunnitelmalla, opettajilla, resursseilla tai järjestelmää uudistavilla innovaatioilla. KIPP on pikemminkin yhteisö, joka on ottanut kulttuuriperinnön ajatuksen vakavasti ja siksi menestynyt.

Normaalisti koulumenestystä tutkittaessa päädytään siihen, että” koulumenestyskuilu” kasvaa koulun edetessä. Siis se ero, joka perheen yhteiskunnallistaloudellisen aseman mukaan oli melko pieni ensimmäisellä luokalla, on kasvanut huomattavasti suuremmaksi koulun edetessä. 

Tutkittaessa asiaa tarkemmin on havaittu, että ero ei synnykään kouluvuoden aikana vaan ero syntyy täysin kesälomien aikana. Osa lapsista – parempiosaiset lapset oppivat kesäloman aikana huomattavasti, kun taas huonompiosaiset eivät opi kesälomilla kouluasioita. Näin osaamisero syntyy kokonaan muualla kun koulussa. Näin havaitaan, että jos lapset kävisivät koulua ympäri vuoden, he osaisivat lukea ja laskea lähes yhtä hyvin.

Tätä ongelmaa KIPP-koulut ovat ryhtyneet ratkaisemaan. Opetustuntien määrää on lisätty huomattavasti. Näin kaikki asiat voidaan käsitellä rauhallisesti, oppilaat saavat esittää kysymyksiä ja heillä on aikaa oppia asiat. ”Koska meillä on enemmän aikaa, ilmapiiri on rennompi. Matematiikan opetuksen yleinen ongelma on ”vain nopeat elävät” asenne. Kaikki asiat opetetaan ikään kuin sarjatulella ja nopeimmat lapset palkitaan. Siksi kuvitellaan, että on niitä oppilaita, jotka osaavat matematiikkaa ja niitä jotka eivät osaa. Uskon, että lisäaika antaa opettajille mahdollisuuden selittää asioita ja lapsille aikaa istua ja sulattaa oppimaansa. Voimme kerrata ja tehdä asioita paljon hitaammin. Se kuulostaa järjenvastaiselta, mutta me etenemme hitaammassa tahdissa ja oppimme sen ansiosta paljon enemmän. Asiat jäävät oppilaille paljon pysyvämmin mieleen, ja he ymmärtävät sisällön paremmin. Minäkin voin olla rennompi. Meillä on aikaa peleihin ja leikkeihin. Lapset saavat kysyä mitä tahansa, eikä minulla ole kiire selittäessäni asioita.” Kuvaa opettaja opetusta. 

Tarina ihmekoulusta, joka tekee luusereista voittajia, on tietenkin liiankin tuttu. Kippin todellisuus on kuitenkin paljon arkisempi. Kun koulussa tehdään 50% enemmän töitä kun normaalikoulussa, tarkoittaa se aivan toisenlaisia koulupäiviä kun yleensä kouluissa. Lapset uhraavat vapaa-aikansa, iltansa, viikonloppunsa ja ystävänsä ja vaihtavat ne KIPPiin ja mahdollisuuteen oppia ja päästä eteenpäin elämässä. Onko tämä paljon vaadittu lapselta? On. Mutta hyvien oppimistulosten ansiosta 90% KIPPin oppilaista saa stipendin yksityiseen tai seurakunnan lukioon ja pääsee jatkamaan hyviä oppimistuloksia. Näin 80% jatkaa collegeen useimmat perheensä ensimmäisinä. Voiko tällainen vaihtokauppa olla huono? Menestys seuraa ennustettavaa rataa. 

KIPP asettaa oppilaille ja opettajille korkeat odotukset. Kaikki ovat kyvykkäitä oppimaan ja kasvamaan kun motivoituneet opettajat tekevät parhaansa ja löytävät oikeat keinot. Luonne ratkaisee menestyksen ja siksi luonnetta kasvatetaan yhdessä teoreettisen opetuksen kanssa. Siksi tärkeätä on oppia ja saada kokea myös itsehillintää, toivoa, rakkautta, kiitollisuutta, sosiaalinen älykkyyttä ja huumoria, eikä vain puurtamista. Leikkiä ja työtä vuorotellaan sopivasti ja kaikki ponnistelevat yhdessä yhteisen päämäärän eteen. KIPP ei ole vain koulu - se on merkityksellinen yhteisö, jonka jäsenet ovat myös merkityksellisiä.

Ei ole niin, että älykkäimmät menestyvät. Menestys ei ole myöskään pelkästään omien ponnistelujemme tulosta. Se on pikemminkin lahja. Poikkeustapauksille on annettu tilaisuuksia ja heillä on ollut voimia ja ymmärrystä tarttua niihin. Olemme liiaksi kiinni myyteissä valioyksilöistä ja oman onnensa sepistä.

Jos haluamme rakentaa paremman maailman, meidän on korvattava nykyinen onnenpotkujen ja mielivaltaisten etujen sekamelska yhteiskunnalla, joka tarjoaa tilaisuuksia kaikille, kaikilla aloilla ja kaikissa ammateissa.

Kuka menestyy ja miksi?

Olen lukenut juuri Malcolm Gladwellin kirjaa Kuka menestyy ja miksi? 

Kirja kuvaa menestyjien salaisuuksia. Menestystä ei määrää korkeampi älykkyysosamäärä tai suurempi lahjakkuus – riittää, kun ylittää tietyn kynnysarvon, jolloin on riittävän hyvä kehittymään vaikka kuinka pitkälle. 

10 000 tuntia harjoittelua

Useat tutkimukset ovat päätyneet samaan.  ”Näiden tutkimusten perusteella voi sanoa, että maailmanluokan asiantuntijan tasoiset taidot edellyttävät 10 000 tunnin harjoittelua, oli laji sitten mikä tahansa,” kirjoittaa neurologi Daniel Levitin. Näyttää siltä, että aivot tarvitsevat tämän verran aikaa omaksuakseen kaiken sen, mitä todellinen taituruus vaatii. 

10 000 tuntia on todella paljon, jos pitää tehdä jotain, jota ei rakasta. Toisaalta jos teet sitä, mitä todella halut ja josta olet innostunut, 10 000 tuntia kertyy melkein huomaamatta innostuksen vallassa.

Onnekkaat olosuhteet

Gladwell löytää menestykseen toisen tärkeän elementin määrätietoisen harjoittelun lisäksi ja ohella: onnekkaat olosuhteet. 

Onnekkailla olosuhteilla tarkoitetaan resursseja, olosuhteita, tapahtumia, sattumia jotka ovat edesauttaneet menestyjiä saamaan muita enemmän ja parempaa harjoitusta omalla erikoisalallaan. 

Gladwell kuvaa esimerkiksi kuinka Bill Gates pääsi käsiksi ohjelmointiin osituspäätteellä 13-vuotiaana vuonna 1968, jolloin se oli yleisesti lähes mahdotonta. Itse muistan kuinka vielä paljon myöhemmin teknillisessä opistossa ja teknillisessä korkeakoulussa käytettiin reikänauhoja ja reikäkortteja, joilla ohjelmat syötettiin koneelle ja sitten odotettiin seuraavaa päivää ja tuloksia ohjelmoinnin onnistumisesta. Ei tietoakaan päätetyöskentelystä, joka antaa välitöntä palautetta työstä. 

Siitä lähtien Bill Gates asui tietokoneluokassa. ”Pääsin nuorena luultavasti paremmin käsiksi ohjelmointiin kuin kukaan muu siihen aikaan, ja kaikki oli vain uskomattoman onnekkaan tapahtumasarjan ansiota.” Siinä vaiheessa, kun Bill Gates keskeytti opintonsa Harvardissa toisen opintovuoden jälkeen, hän oli ohjelmoinut käytännöllisesti katsoen seitsemän vuotta putkeen. Hänen 10 000 tuntiaan olivat olleet koossa jo kauan.

Yksi esimerkki onnekkaista olosuhteista ja niistä johtuvasta kasautuvasta edusta on jääkiekkoilijoiden syntymäaika. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ammattijääkiekkoilijat Kanadassa ovat syntyneet alkuvuodesta. Jääkiekkoilijoiden ikärajaluokka on 1 tammikuuta. Itse asiassa puolet väestöstä – loppuvuonna syntyneet, on pudotettu pois syntymäajan perusteella.

Kanadassa lapset aloittavat jääkiekon pelaamisen nuorena. Valmentajat haravoivat lapsista ikäluokkansa parhaat jo varhain. He pääsevät pelaamaan erikoisryhmiin ja saavat enemmän ja parempaa harjoitusta. Koska alkuvuodesta syntyneet ovat isokokoisempia ja motorisesti taitavampia, he valikoituvat näihin erikoisryhmiin. Vuosien kuluessa ero heidän ja muiden tavallisissa joukkueissa pelaavien välillä kasvaa siksi, että he ovat saaneet parempaa valmennusta ja huomattavasti enemmän pelikokemusta. Näin pienestä erosta, josta suuri osa johtuu iästä, on kasvanut täysin ratkaiseva ero.

Tämä sama ilmiö on ollut jo kauan nähtävillä myös Suomessa. Itse olen havainnut sen selvästi kun olen seurannut erilaisia urheilulajeja lasten harrastuksissa. 

Siis onnekkaat sattumat, joiden avulla tarjoutuu mahdollisuus saada erinomaista opetusta ja paljon harjoittelua siltä alueelta johon tuntee kiinnostusta ja omaa riittävät edellytykset, antaa mahdollisuuden kehittää kyvyt maailmanluokan huipuksi. 

Ei ole niin, että älykkäimmät menestyvät. Menestys ei ole myöskään pelkästään omien ponnistelujemme tulosta. Se on pikemminkin lahja. Poikkeustapauksille on annettu tilaisuuksia ja heillä on ollut voimia ja ymmärrystä tarttua niihin. Olemme liiaksi kiinni myyteissä, ajattelumalleissa valioyksilöistä ja oman onnensa sepistä.

Jos haluamme rakentaa paremman maailman, meidän on korvattava nykyinen onnenpotkujen ja mielivaltaisten etujen sekamelska yhteiskunnalla, joka tarjoaa tilaisuuksia kaikille, kaikilla aloilla ja kaikissa ammateissa.