Kun Raymond Dart vuonna 1924 löysi ”Tautungin lapseksi” ristityn ensimmäisen Australopithecus africanuksen ”eteläinen apinaihminen” hän oli todellakin todistamassa ihmiskunnan esihistorian aamunkoittoa. Sittemmin paleantropologit, perinnöllisyystieteilijät ja molekyylibiologit ovat käyttäneet fossiileja ja DNA-jaksoja määrittääkseen paikkamme elämän puussa.
Vuonna 1974 Donald Johanson löysi Lucyn, 3,2milj. vuotta sitten eläneen naisen luurangon, joka kuului uuteen lajiin Australopithecus afarensikseen. Lucy oli 20-30 ikävuoden välissä, noin 107 cm pitkä ja painoi 26 kg. Hän käveli kahdella jalalla.
Lucy on juuri niin hyvä apinoiden ja ihmisen välinen siirtymämuoto kuin toivoa saattaa. Kaulasta ylöspäin Lucy muistuttaa apinaa. Keskiosa on ihmisen ja apinan piirteiden sekoitus, vyötäröstä alaspäin Lucy on lähes nykyihmisen kaltainen. Löytö kertoo ratkaisevan seikan evoluutiostamme: pystyasentomme kehittyi kauan ennen isokokoisia aivojamme. Löytö on ristiriidassa tavanomaisen käsityksen kanssa, että aivot kehittyivät ensin.
 |
| ihmisen evoluutio |
Tosiasia on, että erkanimme simpanssien esi-isästä Keski- tai Itä-Afrikassa noin seitsemän miljoonaa vuotta sitten, ja että kulku kahdella jalalla kehittyi kauan ennen isokokoisten aivojen kehittymistä. Tiedämme, että homininojen kehityksessä on pitkiä ajanjaksoja, jolloin useampi homininalaji on elänyt samanaikaisesti ja joskus myös samassa paikassa. Ottaen huomioon, että ihmispopulaatioiden koko on pieni ja että fossiilijäänteiden syntyminen niistä on epätodennäköistä, on hämmästyttävää, että olemassa oleva jäänteistö on niinkin hyvä kuin se on.
Mikä sai ihmisen evoluution aikaan? Kuivuus oli huomattavin ympäristömuutos Itä- ja Keski-Afrikassa ajanjaksolla, jonka alkupiste on 10 milj. v ja päätepiste 3 milj. v. Tänä homininojen kehityksen kannalta ratkaisevana ajanjaksona ilmasto muuttui asteittain kuivemmaksi ja kuivuus ja runsaat sateet vaihtelivat epäsäännöllisesti. Kuivien jaksojen aikana sademetsät väistyivät avonaisemman maastomuodostuksen, savannien, ruohoaavikoiden, harvojen metsien ja jopa autiomaapensaikkojen tieltä. Tällä näyttämöllä näyteltiin inhimillisen evoluution ensimmäinen näytös jolloin ihmisen esi-isä siirtyi kahdella jalalla kulkijaksi.
 |
| ihmisen evoluutiota |
Geneettisesti tarkastellen ihmiset ovat huomattavan yhdenmukaista sakkia. Juuri näin asian pitäisikin olla, jos nykyihminen lähti Afrikasta 60 000 tai 100 000 vuotta sitten. Geneettisten erojen syntymiselle on ollut vähän aikaa, vaikka olemmekin levinneet maailman kaikille kolkille ja hajonneet etäällä toisistaan oleviksi populaatioiksi, jotka aina näihin päiviin asti ovat olleet toisistaan geneettisesti eristäytyneitä.
Jos lapsi adoptoidaan kehittymättömästä osasta maailmaa, hän oppii mainiosti elämään modernissa yhteiskunnassa. Tämä vähintäänkin viittaa siihen, että rodulla ei ole suurta sisäsyntyistä vaikutusta käyttäytymiseen. Ihmisrodut ovat liian nuoria, jotta niiden välille olisi ehtinyt kehittyä merkittäviä eroja älykkyyden tai käyttäytymisen suhteen.
Jos lähtökohdaksi otetaan sivilisaation alku noin 4000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, jolloin oli olemassa niin monimutkaisia maatalous- kuin kaupunkiyhteiskuntiakin, on aikaa kulunut vasta 6000 vuotta. Se on vain yksi tuhannesosa siitä ajasta, jolloin ihmiseen johtanut kehityslinja on erkaantunut simpansseista. Karkeasti ottaen 250 sivilisoidussa yhteiskunnassa elänyttä sukupolvea on kuin kuorrutus kakussa, jonka perusta on 300 000 sukupolvea, jotka ovat eläneet pienissä ryhmissä metsästäen ja keräillen. Luonnonvalinnalla on ollut ikuisuus aikaa saada meidät sopeutumaan sellaiseen elämäntapaan.
Löydetyt ihmisfossiilit yhdistettynä ihmistä koskevan perinnöllisyystieteen viimeisimpiin löytöihin todistavat siis, että olemme kehityskulun tuottamia nisäkkäitä, ylpeitä ja varsin ansiokkaita sellaisia, mutta joka tapauksessa nisäkkäitä, jotka ovat tulosta niistä samoista prosesseista, jotka ovat muuttaneet kaikkea elävää viimeisten vuosimiljardien aikana. Vaikka olemme muuttuneet paljon varhaisista apinoista, alkuperämme paistaa meistä silti.
Kuten on laita kaikkien muidenkin lajien, emme ole evoluution lopputuote, vaan kehityksemme jatkuu, vaikka geneettinen edistyksemme voikin olla hidasta.
Tähän tyyliin kuvaa ihmisen evoluutiota Jerry A. Coyne kirjassaan Miksi evoluutio on totta.
