Minkälainen oppimiskulttuuri tukee oppimisessa kunkin ihmisen oman potentiaalin täydempää toteutumista? kysyy Pekka Himanen kirjassaan Kukoistuksen käsikirjoitus.
Jo Sokrateen filosofiassa oppimisajattelun ydin on ajatus siitä, että oppiminen tapahtuu parhaiten rikastavassa vuorovaikuksessa, jossa opettaja auttaa oppijaa löytämään leimahtavan liekkinsä, joka sitten lähtee ravitsemaan itseään sekä vahvistaa oppijan kykyä olla toisten kanssa rikastavassa vuorovaikutuksessa. Kaikki tämä perustuu keskinäiseen luottamukseen. Sanotun voi kuvata seuraavaan pyramidiin.
Kaikki oppiminen lähtee kiinnostuneesta ihmettelystä eli avoimesta kysymystilasta, jossa ihminen alkaa kysyä uusia kysymyksiä. Oppiminen lähtee parhaimmillaan sitä ajavasta luovasta intohimosta, jossa ihminen tuntee jonkin kysymyksen itselleen henkilökohtaisesti merkitykselliseksi ja polttavaksi. Sokrateen idea oppijan luovan intohimon vahvistamisesta – kipinän löytämisestä ja liekkiin leimauttamisesta – on niin perustava siksi, että tuosta vahvistamisesta lähtee jo luonnostaan liikkeelle oppimisen tehokkain prosessi.
Juuri tällä tavalla me kaikki alun perin opimme. Pienten lasten oppiminen lähtee liikkeelle itselle merkityksellisestä ihmettelystä. Se saa ilmaisunsa kysymyksinä, joihin lapset lähtevät rakentamaan vastauksia. Lapset muistuttavat meitä siitä, kuinka tärkeää opittavan asian kiinnostavaksi tunteminen on. Lapset voivat keskittyä tuntikausiksi itseään kiinnostavan asian oppimiseen.
Lapset hakevat kysymyksiinsä vastauksia nimenomaan rikastavassa vuorovaikutuksessa aikuisopettajiensa ja muiden lasten kanssa. Vaikka lapset voivat joksikin aikaa keskittyä oppimiseen yksin, heille ajatus täysin itsekseen oppimisesta on vieras.
Aiempaa painokkaammin tehtäväksi nousee oppijoiden yleisen oppimishalun ja – kyvyn vahvistaminen. Tieto vanhenee nopeasti ja siksi keskeistä on paitsi jatkuvan oppimiskyvyn myös halun vahvistaminen.
Koska luovasti intohimoinen suhde oppimiseen – eli asian merkitykselliseksi ja kiinnostavaksi tunteminen – saa aikaan niin suuren vaikutuksen sekä oppimisen tehokkuudessa että sen mielekkäänä pitämisessä on hämmästyttävää, että siihen kiinnitetään usein niin vähän huomiota. Ihmisen täytyy tuntea asia merkitykselliseksi ennen kuin hän voi innostua siitä. On erittäin demotivoivaa, jos syitä asian tärkeyteen ja kiinnostavuuteen ei esitetä. Toisaalta, jos ihminen todella suhtautuu johonkin luovan intohimoisesti, kaikki muu seuraa siitä luonnostaan. Kyseessä on niin ratkaiseva oppimisen motivaatiokysymys, että opittavan asian kiinnostavaksi tekemisen – eli emotionaaliseen miksi-kysymykseen vastaamisen – pitäisi olla koko oppimisprosessin tärkeimpiä osia. Tässä suhteessa tilannetta voi usein ihmetellä.
Yksi tärkeimmistä asioista, jonka opettaja voi tehdä, on välittää oma intohimonsa asiaan. Tällä tavoin opettaja voi tehdä kiehtovan myös asiasta, jota opiskelija ei ehkä etukäteen pitänyt kiinnostavana.
Vaikuttavina jäävät mieleen opettajat, jotka pystyvät saamaan aikaan oppijan kannalta rikastavaa vuorovaikutusta. Juuri rikastavan vuorovaikutuksen kautta henkilöt vahvistavat omaa luovaa intohimoaan, joka toteutuukin yhä useammin rikastavassa vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Rikastavassa vuorovaikutuksessa on lopulta kyse myös yhdessä elämisen kyvystä, siitä, että kykenee myös eläytymään toisen asemaan ja välittämään toisesta.
Arvolähtöisen oppimiskulttuurin mukaan kasvatuksen ja oppimismaailman tärkein tehtävä on se, että ihminen voi löytää kokemuksensa omasta arvokkuudestaan ihmisenä. Tämä luo itseluottamuksen, hyvinvoinnin ja merkityksen kokemuksen perustan. Samalla juuri tältä pohjalta ihminen pystyy arvostamaan myös toisten vastaavaa arvokkuutta eli olemaan heidän kanssaan rikastavassa vuorovaikutuksessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti