Influenssa opettaa

Olen ollut kaksi viikko influenssassa. Kipeänä olo on monella tapaa opettavaista.

Minulla on ollut todella runsaasti sairastamista tänä talvena. Pääasiassa se johtuu siitä, että tytär on aloittanut työn tarhan tätinä lastentarhassa. Sieltä on sitten saatu monenlaisia pienien lasten sairauksia, joihin meillä ei ole enää ollut minkäänlaista vastustuskykyä.

Tämän yleisen alhaisen vastuskyvyn lisäksi meillä oli taas ylimääräistä stressiä ja sen seurauksena influenssa sai iskettyä. Stressi todella altistaa sairauksien puhkeamiseen.

Taudin alkuvaiheessa kun kuume oli riittävän korkea, oli helppo keskittyä vain hengissä selviytymiseen juuri sillä hetkellä – silloin ei ajatellut tulevaisuutta eikä menneisyyttä – kaikki keskittyi vain elämän jatkamiseen jotenkin siedettävästi. Kun pahin kuume vähitellen hellitti, kuvittelin ensin, että pystyisin nauttimaan parantuneesta olosta – olohan oli selvästi parempi kuin edellisinä päivinä, vaikka olo olikin kovin surkea vielä.

Olen ihmetellyt, miksi olo nyt tuntuu oikeastaan surkeammalta ja tuskaisemmalta kuin taudin pahimmassa vaiheessa. Jäseniä särkee jatkuvasti, nenä vuotaa ja yskittää niin, että välillä meinaa tukehtua yskimiseen. Kuumetta ei enää ole, välillä on lievää lämmön nousua ja välillä se taas laskee epätavallisen alas. Välillä on hiki, välillä on kylmä. Kädet ja jalat ovat lähes jatkuvasti kylmät. Makuaisti on sekaisin ja ruoka maistuu yleensä surkealta – ei lainkaan sellaiselta kuin normaalisti, jatkuva räkävirta suussa ei tietenkään edesauta makutuntemuksia. Pohdin jatkuvasti seuraavaa kysymystä. Miksi en osaa ymmärtää ja tuntea kohtuulista oloa, kun olen kuitenkin todennäköisesti paranemassa?

Ymmärrän, että olen kehon epämukavuuden kokemusten kautta ehtinyt käydä läpi suuren määrän inhottavia tunteita. Nämä välittömät tunteet ovat myös aktivoineet mielen kaivamaan esiin suuren joukon vanhoja tuskaisia tilanteita ja niihin liittyviä tunteita. Keho on vaikuttanut mieleen ja mieli taas puolestaan kehoon ja näin on syntynyt tuskan ja ahdistuksen kehä. Asiaa ei tässä tilanteessa ole auttanut lainkaan se, että olen lukenut kirjan Mielekkäästi irti ahdistuksesta, Susan M Orsillo & Lizabeth Roemer. Kirja opettaa vaiheittain pääsemään eroon ahdistuksesta, Tietoisen läsnäolon menetelmän avulla. Kirja sisältää amerikkalaiseen tyyliin hyvin paljon kuvauksia potilaista ja heidän ongelmistaan. Kipeänä ja tuskaisena nämä värikkäät kuvaukset ovat tässä tilanteessa johdattaneet ajatukseni yhä enemmän tuskan ja ahdistuksen muisteluun ja tuntemuksiin.

Pari päivää sitten muistin kirjoittaneeni itse kuinka tietoisesti vaikuttamalla kehoon voi kehon kautta vaikutta omaan mieleen ja tunnetilaansa, hymyile itsesi hyvälle tuulelle. En ole näköjään sisäistänyt näitä taitoja, koska asia ei heti tullut mieleeni. Sitä suurempaa iloa koin tehdessäni hymyilemisharjoitusta peilin edessä – se on juuri sen suuruinen fyysinen ponnistus, jonka jaksan tässä kunnossa tehdä. Silloin kun voimat ovat vähissä ja mieli on apeana, hymyillään itsemme paremmalle mielelle.